keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Shinin tarina, osa 3


Laakson laidalla kasvoi metsällinen ikivanhoja puita, jotka lauloivat tuulessa aivan omalla kielellään. Seurasin Lucharia niiden varjoihin ja tunsin, kuinka iltapäivän kuumuus muuttui ihollani purevaksi viileydeksi. Kun auringon polte ei enää kiduttanut silmiäni, minä pystyin näkemään kuinka vanhaksi ja väsyneeksi Luchar oli vihan värittämien vuosien varrella muuttunut. Hänen ihonsa oli kelmeän harmaa ja paperimaisen ohut. Pystyin selvästi erottamaan tummat verisuonet, jotka risteilivät pitkin hänen vapisevia käsiään. Kyyryyn painuneet hartiat ja lähes valkoiseksi kuluneet hiukset tuntuivat vain korealta lisämausteelta, joiden tehtävänä oli tasoittaa muuten liian rajua kontrastia. Eniten pelkäsin kuitenkin katsoa Lucharia silmiin. Sen sijaan, että olisin kohdannut tuttua, kesyttämätöntä meren sineä, minä näin ainoastaan mustat onkalot jossain syvällä silmäkuopissaan. Vaikka vanhan viisaan silmät kohtasivat omani saapuvassa illassa, niissä ei ollut ollenkaan katsetta – ne olivat sokeat tälle maailmalle.

”Herra on ollut hiljainen”, Luchar huokaisi ja painoi päänsä, ”koulukunta on huolissaan”.
”Koulukunta on aina huolissaan”, totesin ennen kuin vanhus ehti edes saada lausettaan loppuun. Olin enemmän kuin kyllästynyt loputtomaan epävarmuuteen, joka sai koko Gaijindan laakson pidättämään henkeään.
”Shin”, hän lausui lempeästi, ”sinun pitäisi välittää lahjaasi eteenpäin ja käydä rukoilemassa Herran – ja meidän kaikkien – puolesta.”
”Minä en rukoile.”
”Sinun täytyy, olet Herran korkein poika. Enkö minä koskaan opettanut, kuinka vaikeaa on kävellä yksin kivikkoisella polulla?”
Minä hymyilin aavistuksen ja annoin vihreiden silmieni pisteliään katseen tunkeutua siihen mustuuteen, joka lepäsi Lucharin voimakkaiden kulmien alla. Koulukunnassa tunnettiin laajalti kauan kasvanut katkeruuteni, ja jopa viisaat yrittivät pidellä minua kynsissään kuin kaksiteräistä miekkaa. Koska olin heille yksinomaan Herran valitsema poika ja täysioppinut Sielunnäkijä, he pelkäsivät että kääntämällä minulle selkänsä, he pettäisivät myös oman Herransa – ja ennen kaikkea itsensä. Toisaalta myös he näkivät sydämeni myrkytettyihin sopukoihin ja kuulivat pikkulintujen laulavan kapinasta, joka vaivihkaa nosti päätään koulukunnan riveissä.
”Ehkä sinä joskus yrititkin opettaa. Mutta minä olen kasvanut ymmärtämään, että kivikkoisella polulla on suuri vaara kompastua, ellei ole varovainen askelissaan. Ja jos minä silloin pidän kaatuvaa kädestä, hän vetää minutkin mukaansa. Minä en aio kompuroida, Luchar – en tällä kertaa.”
Sanoissani oli monta vihjausta siitä myrskystä, joka tulisi vielä lankeamaan koulukunnan ylle. Tieto on suurin ase ihmiskuntaa vastaan ja väärällä tiellä sen askelet voivat olla hyvinkin petolliset. Vanhat viisaat, Gaijindan Herra ja koko Kharunin valtakunta aina Iljagostin satamista Ûn-Sûrin lumisille huipuille asti tulisi ymmärtämään sen.
Niinä aikoina moni tosin saattoi käsittää vihani väärin. Toki se kumpusi koulukunnan tekemistä vääryyksistä ja valheista ja sai poltteensa itse petoksen liekistä. Mutta minä en koskaan lakannut rakastamasta sitä lahjaa, joka minulle annettiin vastineeksi uhrauksistani. Minä nimittäin pystyin Herrani kautta näkemään todellisia sieluja ja maailmankaikkeuden kerroksia, toteuttamaan yhtä koulukunnan keskeisimmistä opeista. Valehtelisin jos sanoisin, että en ollut vähällä pakahtua lantraamattomasta onnen tunteesta joka kerta, kun sain avata silmäni sille maailman valolle, joka sykähteli edessäni kuin pohjoisella taivaalla liekehtivä revontulitanssi.
Luchar pudisti hiljaa päätään: ”Sinun veresi polttaa suonissasi. Voi poikaseni, jokainen meistä kykenee näkemään vihasi, mutta usko minua kun sanon, ettei se tuo haluamaasi ratkaisua. Gaijindan laakso on ollut monta vuotta kotisi ja nytkö sinä kieltäisit Herran sydämestäsi ja tekisit turhaksi sen veren, joka oli osin omaasi?”
”Sinulla ei ole mitään oikeutta puhua hänestä noin! Sinulla ei ole mitään oikeutta puhua hänestä ollenkaan!”
Viha läikähti jossain syvällä silmissäni ja tunsin, kuinka koko kehoni vapisi sen voimasta. Luchar olisi yhtä hyvin voinut iskeä veitsen sydämeni läpi, eikä sekään olisi sattunut yhtä paljon kuin vanhuksen juuri lausumat sanat.
”Totta. Hän on sinun haamusi. Mutta minä olen vanha ja kävellyt jo hyvän matkaa Kuolemaa vastaan. Haluaisin vain, että kun rakkauteni viimein yhtyy Herran omaan, voisin koko sydämelläni tuntea ylpeyttä oppilaastani, Gaijindan Ensimmäisestä Pojasta. Omasta pojastani, jonka jo kerran menetin.”
Ehkä Lucharin sanoissa olisi joskus voinut ollakin jotain koskettavaa, mutta nyt ne kaikuivat ympärillämme ainoastaan tyhjinä ja merkityksettöminä. Vuosien saatossa olin antanut anteeksi monta vääryyttä, mutta mustalla hautasametilla lepäävät pääkallot kummittelevat painajaisissani yhä uudelleen ja uudelleen. Kun Kuolema saapuisi tarpeeksi lähelle Lucharia sulkeakseen hänet syleilyynsä, kappelin alle rakennetuista kiviholveista haettaisiin hänen oikean poikansa pääkallo ja se aseteltaisiin arkkuun, jotta hän saisi vihdoin levätä taas oman perheensä vieressä.
Olin aina pelännyt pahaa sisälläni. Se vyörysi sydämeeni idän vuorikoskien voimalla ja sokaisi minut kauneudelta niin kuin kymmenen keskipäivän aurinkoa. Nytkin se marssi mieleeni horjumattomin askelin. Minä en pelännyt itse sotaa, vaan menetyksiä joita se toisi mukanaan, sillä voittajia ei synny ilman häviäjiä, eikä uutta rakenneta ennen kuin vanha isketään rikki. Ainoastaan se kalpea muisto pelosta esti minua siinä hetkessä tarttumasta Lucharin kaavun kauluksiin ja lyömästä häntä kasvojen halki.
”Sinä et ole ansainnut ylpeyttä”, sihahdin. Irvistin vanhuksen kasvoja vasten niin kuin nälkäinen peto: ”Viimeisenä tekonanikaan minä en soisi sinun olevan ylpeä. Et ole tehnyt tässä elämässäsi mitään sen tunteen arvoista. Yksikään täällä ei ole! Sinä kuvittelet, että on nöyryyttä polvistua alttarille rukoilemaan ja palvelemaan jotain suurempaa voimaa. Sinä kuvittelet, että on viisautta opettaa maailman kauneutta nuorille polville. Mutta sinä valehtelet kaikille – et pysty olemaan rehellinen edes omalle sydämellesi… jos sinulla on sellaista koskaan ollutkaan.”
”Shin...”
”Minun sydämeni on riekaleina ja se vuotaa verta, mutta minä en ole menettänyt sitä kokonaan. Vanhat viisaat ovat oikeassa, Herra on oikeassa: teidän tulee pelätä minua. Sillä minä aion tuhota teidät kaikki, Herrankin hänen omaan nimeensä ja saada ne kaikki tuhannet, viattomat sielut ymmärtämään kuinka te olette pettäneet heidät valalla, joka vannottiin sydänverelle. Minä vaikka palan, jos niin saan maailman ymmärtämään. Ja sen jälkeen nousisin vielä tuhkistani vain tehdäkseni sen uudestaan.”

~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~

Lienee aika sanoa hei teille kaikille onnettomille sieluille, jotka tätä blogia olette päätyneet lukemaan. Myönnän kyllä olevani edes aavistuksen ylpeä, jos joku kuin maksetut fanini ovat kiinnostuneet tästä tarinakulusta ja miksei muustakin kirjallisesta tuotannostani, sillä se on pelottavan suuri osa elämääni niin harrastuksen kuin miksei urahaaveenkin muodossa (koska totta kai kehittelen pääni sisään liian suuria tragedioita vain, koska ne myyvät muutamalla tonnilla vuodessa).
Sarkasmi on huonoja piirteitäni.

Toinen piirre, johon lukijat saattavat törmätä valitettavan usein, on säännöllisen epäaktiivinen julkaisutahtini, joka tulee varmasti olemaan yksi sivun vallitsevista tuntomerkeistä. Pyrin kuitenkin työstämään eri tarinoita myös kaikkien kiireisten ja motivaatiorajoitteistenkin päivien keskellä, jotta Sateentekijät ei kuivuisi ihan kokonaan kasaan. Nimestä voisi päätellä, miten ironinen kohtalo sekin olisi.
Jos teitä on olemassa, jatkakaa lukemista, kommentoikaa, nykikää hihasta ja ennen kaikkea tulkaa keskustelemaan kirjoittamisen kamaluudesta ja ihanuudesta Popcult Helsinki -tapahtumaan ensi lauantaina. "Parempi kynä kädessä kuin kymmenen laatikossa" -luentopaneelivertaistukipiiri starttaa Elissa II -salissa kello 13.30. Mukana myös hyvä ja äärimmäisen lahjakas ystäväni Ruosteruusu, jonka tarinointia voit seurata (ja seuraatkin, jos yhtään arvostat hyvää kirjallisuutta) Maailman ääret -blogissa.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Shinin tarina, osa 2


Gaijindan koulukunnasta laulettiin tiettävästi ensimmäisiä kertoja jo haltioiden viimeisissä taruissa. Kun Palmdinorin palatsin valta idässä romahti, sorto ja tuho astuivat mahtipontisin askelin valtaistuimelle. Silloin monet viattomat pakenivat Kadzja-gûrin halki aina sisämaan vuoristokyliin ja läntisiin satamiin saakka. Ensimmäisestä Talvesta ei ollut kulunut kymmentä vuottakaan ja monet pelkäsivät uudelleen jäätyviä rantoja sekä kuolevia satoja. He pyysivät hädässään pelastusta, joka yllättäen nousi jokien takaisesta laaksosta ja näytti kaiken kauneutensa. Haltiat tunsivat laaksossa asuvat miehet Sielunnäkijöinä ja pelkäsivät heitä muinaisten henkien tähden, mutta ihmismieli oli helpompi ja lankesi nopeasti seireenin laulun kaltaiseen kutsuun, joka kävi marmoristen kirkkojen luota.

Koulukunta iski siellä, missä ihminen oli heikoimmillaan ja muuttui lopulta myrkyksi ihon alla. Vielä tänäkin päivänä se polttaa suonissani niin kuin olisin juonut yksin Helvetin tulista valmistetun maljan. Se on kuumuudellaan kuihduttanut paljon siitä, mitä olin nuorena miehenä, mutta en tiedä kykenenkö enää edes kaipaamaan sitä minkä menetin. En koskaan osannut – tai osaa vieläkään – kertoa itselleni, mikä sai minut lankeamaan siihen petolliseen ansaan ja miksi sidoin itseni ikuisiksi ajoiksi kiinni koulukuntaan sydänverelläni. Minulla olisi voinut olla elämä autuaassa tietämättömyydessä – kaukana niistä ironian jumalista, jotka tuntuivat kasaavan tummia pilviä kirkkopihan ylle.

Vain vuosi sen jälkeen, kun olin ensimmäistä kertaa tuntenut harteillani oppilaan kaavun painon, minä näin vilauksen siitä mädästä salaisuudesta, jota koko kirkko varjeli hengellään. Seisoin mustan sametin verhoaman alttarin edessä ja katselin arkkua, jonka puisella pinnalla ruusuikkunoiden kirkkaat valot leikkivät. Minä en ollut koskaan tietoisesti kaivannut vastausta kuolemattomuuden kysymykseen, mutta olin siitä huolimatta järkyttynyt nähdessäni kuolleet kasvot, jotka ikiunessa kohtasivat kirkon kattokupolin. Ei enää vanhoja viisauksia, ei taivaansinestä täyttyviä silmiä.

Sodan runtelemassa Halifathissa olin kohdannut kuoleman silmästä silmään useammin kuin kerran, mutta se ei ollut koskaan astellut keskuuteemme niin kauniina. Se oli hiipinyt seinien viertä sairautena, piiloutunut myrkyllisiin viineihin ja kiiltänyt lihaan isketyn miekan terällä. Mutta koulukunnassa kuolemakin oli arvokas. Vanhan viisaan hautajaisista teki groteskin ainoastaan se, että arkun leveimmässä kohdassa – ruumiin pään vierellä – lepäsi kolme ajan kellastamaa pääkalloa, joista kaksi oli selvästi lapsien. En tiedä olisiko tieto menneestä ja tulevasta koskaan todella pelastanut minua, mutta joskus halusin todella uskoa siihen oman heikkouteni sijaan.

Nousin seisomaan ja tunsin kivun kehossani niin kuin se oli ollutkin ennen kuin vajosin ajatuksiini. Kellonsoittojen myötä iltapäivä oli laskeutunut Gaijindan laaksoon ja pystyin tuntemaan elämän merkit jo ennen kuin ne astuivat raivokkaasti ulos tammiovista. Koulukunnan viisaat olivat istuneet jälleen kerran keskustelemassa Herran kanssa. He olivat puhuneet rakkaudesta, kunnioituksesta ja velvollisuudesta – asioista, joihin heillä ei koskaan olisi todellista oikeutta. He olivat puhuneet minusta, tiesin sen välittömästi, kun näin opettajani synkän katseen.  Tunsin pienen ylpeyden pistoksen, sillä olin todella onnistunut kauppaamaan epävarmuutta niihin kivisiin sydämiin, joiden uskottiin kuihtuneen Talven mukana.

Viisaat päättivät koulukunnan asioista, sillä he olivat taitavimpia ja uskollisimpia – ainakin nimellisesti. Ainoastaan heillä oli valta valita uudet oppilaat ja mestarit, sekä hallita niitä tasoja, joilla liikuimme nähdäksemme maailman ytimeen. Jokaisella heistä oli hallussaan avain siihen tietoon, joka oli vuosien vanhetessa kietonut minutkin syleilyynsä. Ja voi, kuinka he halveksuivatkaan niitä, jotka eivät olleet halukkaita ottamaan sitä vastaan. Viisaat olivat myös ainut Gaijindassa tunnustettu oikeus. Kharunin lait lakkasivat olemasta, kun mies ensimmäisen kerran astui sisään kirkon ovista ja sen jälkeen ainut tie oli niin kutsutun kohtalon viitoittama. Ja sen tien ainut risteys oli tehnyt minusta viisaiden vihollisen.

Heistä Luchar oli opettanut minulle eniten, siinä missä muut olivat tehneet kaikkensa romuttaakseen ne pilarit, jotka kannattelivat mieleni portteja. Monelle koulukunnassa tuntui olevan vaikeaa ymmärtää – ja ennen kaikkea hyväksyä – se, että Herra oli valinnut minut Pojakseen. Nuoren, koppavan ja kokemattoman oppilaan, joka tanssi järjen ja järjettömyyden väliin vedetyllä ohuella nuoralla niin kuin ei olisi koskaan tuntenut liikettä kehossaan. Vielä enemmän he kuitenkin vihasivat minua sen takia, että en uskonut ennalta määrättyyn kohtaloon tai niihin näennäisesti pakon sanelemiin rituaaleihin, joita kirkkopiha todisti vuosi toisensa jälkeen. Veri, joka sen kivisillä alttareilla oli vuodatettu, oli ainoat juuret joita koulukunnalla todellisuudessa oli. Ja se sama veri oli tahrinut minunkin käteni yhden kerran liikaa.

tiistai 16. helmikuuta 2016

Shinin tarina, osa 1


Suuret kansakunnat kaatuivat valheisiinsa ja jättivät jälkeensä vain repaleisen maan. Laulut, joissa toistuvat yhä vieraammiksi käyvät nimet ja maalaukset, joiden maisemia ei enää ole olemassakaan. Meille annettiin kaksin käsin arvokas perintö, muttei ketään sitä varjelemaan. Mutta juuri tietämättömyyden varassa seisovatkin ne tammipuiset ovet, jotka aukeavat marmorisille alttareille, ja epävarmuuden käsillä lepäävät ne seireenien soinnuilla lausutut lupaukset piirtämättömistä maailmoista.  

Minä olisin voinut aikoinani kertoa kauniita runoja ja luoda ihmeellisiä taruja. Olisin voinut kirjoittaa jälkipolville sen, mitä silmäni vuosien varrella todistivat. Puhua intohimosta, joka on joskus polttanut sisimpäni tuhkaksi ja kuiskata kaikista niistä iloista, joita olen saanut omakseni. Minun kieleni on aina ollut kuin hopeaa. Olen nähnyt lukemattomien tragedioiden synnyn sekä kuoleman, mutta mahtipontisten tarinoiden sijasta minä päätin kertoa kaikille totuuden, sillä olin häviämässä sodan, eikä minulla ollut enää muita aseita jäljellä.

Istuin kappelin kivisillä portailla ja annoin myöhäiskesän lämpimän päivän suudella kasvojani. Lounaiselta mereltä puhaltava pehmeä tuuli oli tuonut mukanaan auringon kultaiset säteet ja kirkkaansinisen taivaan, mutta siitä huolimatta kivinen kirkkopiha ammotti tyhjyyttään. Näky olisi voinut olla häkellyttävää, jos olisin sokeasti nähnyt ainoastaan avaruuden, enkä synkkää tarinaa sen takana. Marmoristen rakennuksien mahtipontiset ornamentti-ikkunat värjäytyivät tulen ja aprikoosin sävyin, mutta minun mieleni pysyi harmaana. Kulissit ympärilläni olivat aavistuksen liian täydelliset. Minä odotin.

Hopeinen kello löi tornissaan ensin kerran, sitten toisen. Painava kieli rummutti hopeisen kellon seinämiä pelottavan muuttumattomaan tahtiin ja pysäytti hetkeksi ajan, jonka kuuluttaminen oli sen ainoa tarkoitus. Tornin hohtavan valkoisia pintoja vasten korostui kellon metallisen pinnan ruosteisuus, mutta vielä vuosisatojenkin jälkeen se hoiti tehtävänsä moitteettomasti. Lyöntien kumea ääni tuntui syvällä sydänjuurissa asti. Sen kaiku hengitti vielä useita minuutteja hiljenemisensäkin jälkeen ja istutti salakavalasti hiljaisen tyhjiön ihmisten mieliin. Sen lisäksi, että kello laittoi soittajansa eläkkeelle muutaman vuoden välein, se lähetti myös hyvän tuuleni lomalle. Koskaan en ollut tuntenut itseäni yhtä pelokkaaksi kuin kuullessani ensimmäisen kerran metallin pahaenteisen soinnun ja tuntiessani sen aiheuttamat väreet ihollani. Silloin olin ajautunut hetkeksi pois paratiisini rannoilta. Eikä mikään oikeastaan ollut muuttunut kuluneiden vuosien varrella: paha olo kieppui jälleen kerran viemään ajatukseni muualle.

Olin syntynyt, elänyt ja rakastanut Halifathissa aivan Ûn-Asforin kupeessa. Olin aina kantanut mukanani paljon rakkautta vanhoja mysteereitä ja taruja kohtaan. Osittain sen takia sodan tuhkien päälle rakennettu kaupunki ei ollut koskaan onnistunut kesyttämään uteliasta sydäntäni, joka lähti kiirettä kannoissaan läntisiin laaksoihin heti, kun ruusuiset polut sinne ensimmäistä kertaa avautuivat. En koskaan osannut kuvitella kuinka ne kasvottomille miehille annetut lupaukset tulisivat muuttamaan elämäni – ja tuskin osasi kukaan muukaan. Niinä vuosina minä ylimielisyydessäni kuvittelin tietäväni kaiken ja kun koulukunta viimein paljasti varjoissa lymynneet salaisuutensa, olin häkeltynyt. Minussa heräsi jano, jota en voinut itse sammuttaa ja niin jätin sekä vaimoni että neljän vuoden ikäisen lapseni kuullakseni lisää katteettomia sanoja ja myydäkseni viimeisenkin viattomuuden rippeeni katkeruudelle.

Otin uhkarohkean askeleen alas kielekkeeltä luottaen valheeseen, jossa joku tulisi ottamaan minut kiinni. Minä liityin Gaijindan koulukuntaan ja myin sieluni.