Shinin tarina, osa 2

Gaijindan koulukunnasta laulettiin tiettävästi ensimmäisiä kertoja jo haltioiden viimeisissä taruissa. Kun Palmdinorin palatsin valta idässä romahti, sorto ja tuho astuivat mahtipontisin askelin valtaistuimelle. Silloin monet viattomat pakenivat Kadzja-gûrin halki aina sisämaan vuoristokyliin ja läntisiin satamiin saakka. Ensimmäisestä Talvesta ei ollut kulunut kymmentä vuottakaan ja monet pelkäsivät uudelleen jäätyviä rantoja sekä kuolevia satoja. He pyysivät hädässään pelastusta, joka yllättäen nousi jokien takaisesta laaksosta ja näytti kaiken kauneutensa. Haltiat tunsivat laaksossa asuvat miehet Sielunnäkijöinä ja pelkäsivät heitä muinaisten henkien tähden, mutta ihmismieli oli helpompi ja lankesi nopeasti seireenin laulun kaltaiseen kutsuun, joka kävi marmoristen kirkkojen luota.

Koulukunta iski siellä, missä ihminen oli heikoimmillaan ja muuttui lopulta myrkyksi ihon alla. Vielä tänäkin päivänä se polttaa suonissani niin kuin olisin juonut yksin Helvetin tulista valmistetun maljan. Se on kuumuudellaan kuihduttanut paljon siitä, mitä olin nuorena miehenä, mutta en tiedä kykenenkö enää edes kaipaamaan sitä minkä menetin. En koskaan osannut – tai osaa vieläkään – kertoa itselleni, mikä sai minut lankeamaan siihen petolliseen ansaan ja miksi sidoin itseni ikuisiksi ajoiksi kiinni koulukuntaan sydänverelläni. Minulla olisi voinut olla elämä autuaassa tietämättömyydessä – kaukana niistä ironian jumalista, jotka tuntuivat kasaavan tummia pilviä kirkkopihan ylle.

Vain vuosi sen jälkeen, kun olin ensimmäistä kertaa tuntenut harteillani oppilaan kaavun painon, minä näin vilauksen siitä mädästä salaisuudesta, jota koko kirkko varjeli hengellään. Seisoin mustan sametin verhoaman alttarin edessä ja katselin arkkua, jonka puisella pinnalla ruusuikkunoiden kirkkaat valot leikkivät. Minä en ollut koskaan tietoisesti kaivannut vastausta kuolemattomuuden kysymykseen, mutta olin siitä huolimatta järkyttynyt nähdessäni kuolleet kasvot, jotka ikiunessa kohtasivat kirkon kattokupolin. Ei enää vanhoja viisauksia, ei taivaansinestä täyttyviä silmiä.

Sodan runtelemassa Halifathissa olin kohdannut kuoleman silmästä silmään useammin kuin kerran, mutta se ei ollut koskaan astellut keskuuteemme niin kauniina. Se oli hiipinyt seinien viertä sairautena, piiloutunut myrkyllisiin viineihin ja kiiltänyt lihaan isketyn miekan terällä. Mutta koulukunnassa kuolemakin oli arvokas. Vanhan viisaan hautajaisista teki groteskin ainoastaan se, että arkun leveimmässä kohdassa – ruumiin pään vierellä – lepäsi kolme ajan kellastamaa pääkalloa, joista kaksi oli selvästi lapsien. En tiedä olisiko tieto menneestä ja tulevasta koskaan todella pelastanut minua, mutta joskus halusin todella uskoa siihen oman heikkouteni sijaan.

Nousin seisomaan ja tunsin kivun kehossani niin kuin se oli ollutkin ennen kuin vajosin ajatuksiini. Kellonsoittojen myötä iltapäivä oli laskeutunut Gaijindan laaksoon ja pystyin tuntemaan elämän merkit jo ennen kuin ne astuivat raivokkaasti ulos tammiovista. Koulukunnan viisaat olivat istuneet jälleen kerran keskustelemassa Herran kanssa. He olivat puhuneet rakkaudesta, kunnioituksesta ja velvollisuudesta – asioista, joihin heillä ei koskaan olisi todellista oikeutta. He olivat puhuneet minusta, tiesin sen välittömästi, kun näin opettajani synkän katseen.  Tunsin pienen ylpeyden pistoksen, sillä olin todella onnistunut kauppaamaan epävarmuutta niihin kivisiin sydämiin, joiden uskottiin kuihtuneen Talven mukana.

Viisaat päättivät koulukunnan asioista, sillä he olivat taitavimpia ja uskollisimpia – ainakin nimellisesti. Ainoastaan heillä oli valta valita uudet oppilaat ja mestarit, sekä hallita niitä tasoja, joilla liikuimme nähdäksemme maailman ytimeen. Jokaisella heistä oli hallussaan avain siihen tietoon, joka oli vuosien vanhetessa kietonut minutkin syleilyynsä. Ja voi, kuinka he halveksuivatkaan niitä, jotka eivät olleet halukkaita ottamaan sitä vastaan. Viisaat olivat myös ainut Gaijindassa tunnustettu oikeus. Kharunin lait lakkasivat olemasta, kun mies ensimmäisen kerran astui sisään kirkon ovista ja sen jälkeen ainut tie oli niin kutsutun kohtalon viitoittama. Ja sen tien ainut risteys oli tehnyt minusta viisaiden vihollisen.

Heistä Luchar oli opettanut minulle eniten, siinä missä muut olivat tehneet kaikkensa romuttaakseen ne pilarit, jotka kannattelivat mieleni portteja. Monelle koulukunnassa tuntui olevan vaikeaa ymmärtää – ja ennen kaikkea hyväksyä – se, että Herra oli valinnut minut Pojakseen. Nuoren, koppavan ja kokemattoman oppilaan, joka tanssi järjen ja järjettömyyden väliin vedetyllä ohuella nuoralla niin kuin ei olisi koskaan tuntenut liikettä kehossaan. Vielä enemmän he kuitenkin vihasivat minua sen takia, että en uskonut ennalta määrättyyn kohtaloon tai niihin näennäisesti pakon sanelemiin rituaaleihin, joita kirkkopiha todisti vuosi toisensa jälkeen. Veri, joka sen kivisillä alttareilla oli vuodatettu, oli ainoat juuret joita koulukunnalla todellisuudessa oli. Ja se sama veri oli tahrinut minunkin käteni yhden kerran liikaa.