Suuret kansakunnat kaatuivat valheisiinsa ja jättivät
jälkeensä vain repaleisen maan. Laulut, joissa toistuvat yhä vieraammiksi
käyvät nimet ja maalaukset, joiden maisemia ei enää ole olemassakaan. Meille
annettiin kaksin käsin arvokas perintö, muttei ketään sitä varjelemaan. Mutta
juuri tietämättömyyden varassa seisovatkin ne tammipuiset ovet, jotka aukeavat
marmorisille alttareille, ja epävarmuuden käsillä lepäävät ne seireenien soinnuilla
lausutut lupaukset piirtämättömistä maailmoista.
Minä olisin voinut aikoinani kertoa kauniita runoja ja luoda
ihmeellisiä taruja. Olisin voinut kirjoittaa jälkipolville sen, mitä silmäni vuosien
varrella todistivat. Puhua intohimosta, joka on joskus polttanut sisimpäni
tuhkaksi ja kuiskata kaikista niistä iloista, joita olen saanut omakseni. Minun
kieleni on aina ollut kuin hopeaa. Olen nähnyt lukemattomien tragedioiden
synnyn sekä kuoleman, mutta mahtipontisten tarinoiden sijasta minä päätin
kertoa kaikille totuuden, sillä olin häviämässä sodan, eikä minulla ollut enää
muita aseita jäljellä.
Istuin kappelin kivisillä portailla ja annoin myöhäiskesän
lämpimän päivän suudella kasvojani. Lounaiselta mereltä puhaltava pehmeä tuuli
oli tuonut mukanaan auringon kultaiset säteet ja kirkkaansinisen taivaan, mutta
siitä huolimatta kivinen kirkkopiha ammotti tyhjyyttään. Näky olisi voinut olla
häkellyttävää, jos olisin sokeasti nähnyt ainoastaan avaruuden, enkä synkkää
tarinaa sen takana. Marmoristen rakennuksien mahtipontiset ornamentti-ikkunat värjäytyivät
tulen ja aprikoosin sävyin, mutta minun mieleni pysyi harmaana. Kulissit ympärilläni
olivat aavistuksen liian täydelliset. Minä odotin.
Hopeinen kello löi tornissaan ensin kerran, sitten toisen. Painava
kieli rummutti hopeisen kellon seinämiä pelottavan muuttumattomaan tahtiin ja
pysäytti hetkeksi ajan, jonka kuuluttaminen oli sen ainoa tarkoitus. Tornin hohtavan
valkoisia pintoja vasten korostui kellon metallisen pinnan ruosteisuus, mutta
vielä vuosisatojenkin jälkeen se hoiti tehtävänsä moitteettomasti. Lyöntien kumea
ääni tuntui syvällä sydänjuurissa asti. Sen kaiku hengitti vielä useita
minuutteja hiljenemisensäkin jälkeen ja istutti salakavalasti hiljaisen tyhjiön
ihmisten mieliin. Sen lisäksi, että kello laittoi soittajansa eläkkeelle
muutaman vuoden välein, se lähetti myös hyvän tuuleni lomalle. Koskaan en ollut
tuntenut itseäni yhtä pelokkaaksi kuin kuullessani ensimmäisen kerran metallin
pahaenteisen soinnun ja tuntiessani sen aiheuttamat väreet ihollani. Silloin olin
ajautunut hetkeksi pois paratiisini rannoilta. Eikä mikään oikeastaan ollut
muuttunut kuluneiden vuosien varrella: paha olo kieppui jälleen kerran viemään
ajatukseni muualle.
Olin syntynyt, elänyt ja rakastanut Halifathissa aivan
Ûn-Asforin kupeessa. Olin aina kantanut mukanani paljon rakkautta vanhoja mysteereitä
ja taruja kohtaan. Osittain sen takia sodan tuhkien päälle rakennettu kaupunki
ei ollut koskaan onnistunut kesyttämään uteliasta sydäntäni, joka lähti kiirettä
kannoissaan läntisiin laaksoihin heti, kun ruusuiset polut sinne ensimmäistä
kertaa avautuivat. En koskaan osannut kuvitella kuinka ne kasvottomille
miehille annetut lupaukset tulisivat muuttamaan elämäni – ja tuskin osasi
kukaan muukaan. Niinä vuosina minä ylimielisyydessäni kuvittelin tietäväni
kaiken ja kun koulukunta viimein paljasti varjoissa lymynneet salaisuutensa,
olin häkeltynyt. Minussa heräsi jano, jota en voinut itse sammuttaa ja niin
jätin sekä vaimoni että neljän vuoden ikäisen lapseni kuullakseni lisää
katteettomia sanoja ja myydäkseni viimeisenkin viattomuuden rippeeni katkeruudelle.
Otin uhkarohkean askeleen alas kielekkeeltä luottaen
valheeseen, jossa joku tulisi ottamaan minut kiinni. Minä liityin Gaijindan
koulukuntaan ja myin sieluni.