Shinin tarina, osa 1

Suuret kansakunnat kaatuivat valheisiinsa ja jättivät jälkeensä vain repaleisen maan. Laulut, joissa toistuvat yhä vieraammiksi käyvät nimet ja maalaukset, joiden maisemia ei enää ole olemassakaan. Meille annettiin kaksin käsin arvokas perintö, muttei ketään sitä varjelemaan. Mutta juuri tietämättömyyden varassa seisovatkin ne tammipuiset ovet, jotka aukeavat marmorisille alttareille, ja epävarmuuden käsillä lepäävät ne seireenien soinnuilla lausutut lupaukset piirtämättömistä maailmoista.  

Minä olisin voinut aikoinani kertoa kauniita runoja ja luoda ihmeellisiä taruja. Olisin voinut kirjoittaa jälkipolville sen, mitä silmäni vuosien varrella todistivat. Puhua intohimosta, joka on joskus polttanut sisimpäni tuhkaksi ja kuiskata kaikista niistä iloista, joita olen saanut omakseni. Minun kieleni on aina ollut kuin hopeaa. Olen nähnyt lukemattomien tragedioiden synnyn sekä kuoleman, mutta mahtipontisten tarinoiden sijasta minä päätin kertoa kaikille totuuden, sillä olin häviämässä sodan, eikä minulla ollut enää muita aseita jäljellä.

Istuin kappelin kivisillä portailla ja annoin myöhäiskesän lämpimän päivän suudella kasvojani. Lounaiselta mereltä puhaltava pehmeä tuuli oli tuonut mukanaan auringon kultaiset säteet ja kirkkaansinisen taivaan, mutta siitä huolimatta kivinen kirkkopiha ammotti tyhjyyttään. Näky olisi voinut olla häkellyttävää, jos olisin sokeasti nähnyt ainoastaan avaruuden, enkä synkkää tarinaa sen takana. Marmoristen rakennuksien mahtipontiset ornamentti-ikkunat värjäytyivät tulen ja aprikoosin sävyin, mutta minun mieleni pysyi harmaana. Kulissit ympärilläni olivat aavistuksen liian täydelliset. Minä odotin.

Hopeinen kello löi tornissaan ensin kerran, sitten toisen. Painava kieli rummutti hopeisen kellon seinämiä pelottavan muuttumattomaan tahtiin ja pysäytti hetkeksi ajan, jonka kuuluttaminen oli sen ainoa tarkoitus. Tornin hohtavan valkoisia pintoja vasten korostui kellon metallisen pinnan ruosteisuus, mutta vielä vuosisatojenkin jälkeen se hoiti tehtävänsä moitteettomasti. Lyöntien kumea ääni tuntui syvällä sydänjuurissa asti. Sen kaiku hengitti vielä useita minuutteja hiljenemisensäkin jälkeen ja istutti salakavalasti hiljaisen tyhjiön ihmisten mieliin. Sen lisäksi, että kello laittoi soittajansa eläkkeelle muutaman vuoden välein, se lähetti myös hyvän tuuleni lomalle. Koskaan en ollut tuntenut itseäni yhtä pelokkaaksi kuin kuullessani ensimmäisen kerran metallin pahaenteisen soinnun ja tuntiessani sen aiheuttamat väreet ihollani. Silloin olin ajautunut hetkeksi pois paratiisini rannoilta. Eikä mikään oikeastaan ollut muuttunut kuluneiden vuosien varrella: paha olo kieppui jälleen kerran viemään ajatukseni muualle.

Olin syntynyt, elänyt ja rakastanut Halifathissa aivan Ûn-Asforin kupeessa. Olin aina kantanut mukanani paljon rakkautta vanhoja mysteereitä ja taruja kohtaan. Osittain sen takia sodan tuhkien päälle rakennettu kaupunki ei ollut koskaan onnistunut kesyttämään uteliasta sydäntäni, joka lähti kiirettä kannoissaan läntisiin laaksoihin heti, kun ruusuiset polut sinne ensimmäistä kertaa avautuivat. En koskaan osannut kuvitella kuinka ne kasvottomille miehille annetut lupaukset tulisivat muuttamaan elämäni – ja tuskin osasi kukaan muukaan. Niinä vuosina minä ylimielisyydessäni kuvittelin tietäväni kaiken ja kun koulukunta viimein paljasti varjoissa lymynneet salaisuutensa, olin häkeltynyt. Minussa heräsi jano, jota en voinut itse sammuttaa ja niin jätin sekä vaimoni että neljän vuoden ikäisen lapseni kuullakseni lisää katteettomia sanoja ja myydäkseni viimeisenkin viattomuuden rippeeni katkeruudelle.

Otin uhkarohkean askeleen alas kielekkeeltä luottaen valheeseen, jossa joku tulisi ottamaan minut kiinni. Minä liityin Gaijindan koulukuntaan ja myin sieluni.