keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Shinin tarina, osa 3


Laakson laidalla kasvoi metsällinen ikivanhoja puita, jotka lauloivat tuulessa aivan omalla kielellään. Seurasin Lucharia niiden varjoihin ja tunsin, kuinka iltapäivän kuumuus muuttui ihollani purevaksi viileydeksi. Kun auringon polte ei enää kiduttanut silmiäni, minä pystyin näkemään kuinka vanhaksi ja väsyneeksi Luchar oli vihan värittämien vuosien varrella muuttunut. Hänen ihonsa oli kelmeän harmaa ja paperimaisen ohut. Pystyin selvästi erottamaan tummat verisuonet, jotka risteilivät pitkin hänen vapisevia käsiään. Kyyryyn painuneet hartiat ja lähes valkoiseksi kuluneet hiukset tuntuivat vain korealta lisämausteelta, joiden tehtävänä oli tasoittaa muuten liian rajua kontrastia. Eniten pelkäsin kuitenkin katsoa Lucharia silmiin. Sen sijaan, että olisin kohdannut tuttua, kesyttämätöntä meren sineä, minä näin ainoastaan mustat onkalot jossain syvällä silmäkuopissaan. Vaikka vanhan viisaan silmät kohtasivat omani saapuvassa illassa, niissä ei ollut ollenkaan katsetta – ne olivat sokeat tälle maailmalle.

”Herra on ollut hiljainen”, Luchar huokaisi ja painoi päänsä, ”koulukunta on huolissaan”.
”Koulukunta on aina huolissaan”, totesin ennen kuin vanhus ehti edes saada lausettaan loppuun. Olin enemmän kuin kyllästynyt loputtomaan epävarmuuteen, joka sai koko Gaijindan laakson pidättämään henkeään.
”Shin”, hän lausui lempeästi, ”sinun pitäisi välittää lahjaasi eteenpäin ja käydä rukoilemassa Herran – ja meidän kaikkien – puolesta.”
”Minä en rukoile.”
”Sinun täytyy, olet Herran korkein poika. Enkö minä koskaan opettanut, kuinka vaikeaa on kävellä yksin kivikkoisella polulla?”
Minä hymyilin aavistuksen ja annoin vihreiden silmieni pisteliään katseen tunkeutua siihen mustuuteen, joka lepäsi Lucharin voimakkaiden kulmien alla. Koulukunnassa tunnettiin laajalti kauan kasvanut katkeruuteni, ja jopa viisaat yrittivät pidellä minua kynsissään kuin kaksiteräistä miekkaa. Koska olin heille yksinomaan Herran valitsema poika ja täysioppinut Sielunnäkijä, he pelkäsivät että kääntämällä minulle selkänsä, he pettäisivät myös oman Herransa – ja ennen kaikkea itsensä. Toisaalta myös he näkivät sydämeni myrkytettyihin sopukoihin ja kuulivat pikkulintujen laulavan kapinasta, joka vaivihkaa nosti päätään koulukunnan riveissä.
”Ehkä sinä joskus yrititkin opettaa. Mutta minä olen kasvanut ymmärtämään, että kivikkoisella polulla on suuri vaara kompastua, ellei ole varovainen askelissaan. Ja jos minä silloin pidän kaatuvaa kädestä, hän vetää minutkin mukaansa. Minä en aio kompuroida, Luchar – en tällä kertaa.”
Sanoissani oli monta vihjausta siitä myrskystä, joka tulisi vielä lankeamaan koulukunnan ylle. Tieto on suurin ase ihmiskuntaa vastaan ja väärällä tiellä sen askelet voivat olla hyvinkin petolliset. Vanhat viisaat, Gaijindan Herra ja koko Kharunin valtakunta aina Iljagostin satamista Ûn-Sûrin lumisille huipuille asti tulisi ymmärtämään sen.
Niinä aikoina moni tosin saattoi käsittää vihani väärin. Toki se kumpusi koulukunnan tekemistä vääryyksistä ja valheista ja sai poltteensa itse petoksen liekistä. Mutta minä en koskaan lakannut rakastamasta sitä lahjaa, joka minulle annettiin vastineeksi uhrauksistani. Minä nimittäin pystyin Herrani kautta näkemään todellisia sieluja ja maailmankaikkeuden kerroksia, toteuttamaan yhtä koulukunnan keskeisimmistä opeista. Valehtelisin jos sanoisin, että en ollut vähällä pakahtua lantraamattomasta onnen tunteesta joka kerta, kun sain avata silmäni sille maailman valolle, joka sykähteli edessäni kuin pohjoisella taivaalla liekehtivä revontulitanssi.
Luchar pudisti hiljaa päätään: ”Sinun veresi polttaa suonissasi. Voi poikaseni, jokainen meistä kykenee näkemään vihasi, mutta usko minua kun sanon, ettei se tuo haluamaasi ratkaisua. Gaijindan laakso on ollut monta vuotta kotisi ja nytkö sinä kieltäisit Herran sydämestäsi ja tekisit turhaksi sen veren, joka oli osin omaasi?”
”Sinulla ei ole mitään oikeutta puhua hänestä noin! Sinulla ei ole mitään oikeutta puhua hänestä ollenkaan!”
Viha läikähti jossain syvällä silmissäni ja tunsin, kuinka koko kehoni vapisi sen voimasta. Luchar olisi yhtä hyvin voinut iskeä veitsen sydämeni läpi, eikä sekään olisi sattunut yhtä paljon kuin vanhuksen juuri lausumat sanat.
”Totta. Hän on sinun haamusi. Mutta minä olen vanha ja kävellyt jo hyvän matkaa Kuolemaa vastaan. Haluaisin vain, että kun rakkauteni viimein yhtyy Herran omaan, voisin koko sydämelläni tuntea ylpeyttä oppilaastani, Gaijindan Ensimmäisestä Pojasta. Omasta pojastani, jonka jo kerran menetin.”
Ehkä Lucharin sanoissa olisi joskus voinut ollakin jotain koskettavaa, mutta nyt ne kaikuivat ympärillämme ainoastaan tyhjinä ja merkityksettöminä. Vuosien saatossa olin antanut anteeksi monta vääryyttä, mutta mustalla hautasametilla lepäävät pääkallot kummittelevat painajaisissani yhä uudelleen ja uudelleen. Kun Kuolema saapuisi tarpeeksi lähelle Lucharia sulkeakseen hänet syleilyynsä, kappelin alle rakennetuista kiviholveista haettaisiin hänen oikean poikansa pääkallo ja se aseteltaisiin arkkuun, jotta hän saisi vihdoin levätä taas oman perheensä vieressä.
Olin aina pelännyt pahaa sisälläni. Se vyörysi sydämeeni idän vuorikoskien voimalla ja sokaisi minut kauneudelta niin kuin kymmenen keskipäivän aurinkoa. Nytkin se marssi mieleeni horjumattomin askelin. Minä en pelännyt itse sotaa, vaan menetyksiä joita se toisi mukanaan, sillä voittajia ei synny ilman häviäjiä, eikä uutta rakenneta ennen kuin vanha isketään rikki. Ainoastaan se kalpea muisto pelosta esti minua siinä hetkessä tarttumasta Lucharin kaavun kauluksiin ja lyömästä häntä kasvojen halki.
”Sinä et ole ansainnut ylpeyttä”, sihahdin. Irvistin vanhuksen kasvoja vasten niin kuin nälkäinen peto: ”Viimeisenä tekonanikaan minä en soisi sinun olevan ylpeä. Et ole tehnyt tässä elämässäsi mitään sen tunteen arvoista. Yksikään täällä ei ole! Sinä kuvittelet, että on nöyryyttä polvistua alttarille rukoilemaan ja palvelemaan jotain suurempaa voimaa. Sinä kuvittelet, että on viisautta opettaa maailman kauneutta nuorille polville. Mutta sinä valehtelet kaikille – et pysty olemaan rehellinen edes omalle sydämellesi… jos sinulla on sellaista koskaan ollutkaan.”
”Shin...”
”Minun sydämeni on riekaleina ja se vuotaa verta, mutta minä en ole menettänyt sitä kokonaan. Vanhat viisaat ovat oikeassa, Herra on oikeassa: teidän tulee pelätä minua. Sillä minä aion tuhota teidät kaikki, Herrankin hänen omaan nimeensä ja saada ne kaikki tuhannet, viattomat sielut ymmärtämään kuinka te olette pettäneet heidät valalla, joka vannottiin sydänverelle. Minä vaikka palan, jos niin saan maailman ymmärtämään. Ja sen jälkeen nousisin vielä tuhkistani vain tehdäkseni sen uudestaan.”

~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~o~

Lienee aika sanoa hei teille kaikille onnettomille sieluille, jotka tätä blogia olette päätyneet lukemaan. Myönnän kyllä olevani edes aavistuksen ylpeä, jos joku kuin maksetut fanini ovat kiinnostuneet tästä tarinakulusta ja miksei muustakin kirjallisesta tuotannostani, sillä se on pelottavan suuri osa elämääni niin harrastuksen kuin miksei urahaaveenkin muodossa (koska totta kai kehittelen pääni sisään liian suuria tragedioita vain, koska ne myyvät muutamalla tonnilla vuodessa).
Sarkasmi on huonoja piirteitäni.

Toinen piirre, johon lukijat saattavat törmätä valitettavan usein, on säännöllisen epäaktiivinen julkaisutahtini, joka tulee varmasti olemaan yksi sivun vallitsevista tuntomerkeistä. Pyrin kuitenkin työstämään eri tarinoita myös kaikkien kiireisten ja motivaatiorajoitteistenkin päivien keskellä, jotta Sateentekijät ei kuivuisi ihan kokonaan kasaan. Nimestä voisi päätellä, miten ironinen kohtalo sekin olisi.
Jos teitä on olemassa, jatkakaa lukemista, kommentoikaa, nykikää hihasta ja ennen kaikkea tulkaa keskustelemaan kirjoittamisen kamaluudesta ja ihanuudesta Popcult Helsinki -tapahtumaan ensi lauantaina. "Parempi kynä kädessä kuin kymmenen laatikossa" -luentopaneelivertaistukipiiri starttaa Elissa II -salissa kello 13.30. Mukana myös hyvä ja äärimmäisen lahjakas ystäväni Ruosteruusu, jonka tarinointia voit seurata (ja seuraatkin, jos yhtään arvostat hyvää kirjallisuutta) Maailman ääret -blogissa.